sunnuntai 16. syyskuuta 2012

Sunnuntaina, 16. 9., - 2012

Mitäköhän muotokuvamaalarilta vaaditaan? Näköisiä, elävän näköisiä, oikeantunnelmaisia, mittasuhteet oikein, luonne ja sosiaalisuuden tyyppi oikein, edustava muttei valheellisen positiivista kuvaa antava vaan pikemminkin lunki ja positiivinen? Vai miten tuo oikein ratkaistaan, että missä valossa ihminen maalataan? Tunnelman osalta on ihan kiva ottaa jokin teema, jota tuo ihminen käyttää elämässään tärkeässä roolissa, mutta ottaa se omasta elämästä ja maailmassa laajemmalta tavatussa tutussa muodossa jotenkin niin kuin tuon ihmisen mieleen tuomat elämänalat inspiroivat, kai se on yksi tapa ymmärtää ihmistä positiivisessa valossa. Paljon en ole ihmisiä maalannut, kurssilla on ollut muutama malli, ei muuta. Mutta alku on sujunut ihan hyvin tai ok, joten toivon, että voisin hyvinkin oppia maalaamaan muotkuvia. Maalaamista väreineen en ole kokeillut vaan vain hiilellä jotakin. Tasulumaisia kuvien myös tulisi olla, mutta siitä oppii jotakin muilta kokeneemmilta kurssilaisilta. Muotokuvamaalari voisi kai saada rahaa, ja ihmiset ovat kiehtova monimuotoinen aihe piirtää, jokainen kuva kuvattavan elämän laajuinen potentiaalisesti ainakin.

Kurssilla on kiva, kun on monenlaisia näkökulmia piirtämiseen ja maalaamiseen, mutta ikävä, että yhdistävänä piirteenä on juuri tuo lättänin puoli: viiva ja muodot eikä se ilmiö ja henki, jota maalataan, ei aiheen ja maalaamisen kiehtovuus, kuten kuuluisi olla vaan jokin palikkataso, joka ei vie minnekään ja joka siis hidastaa kunkin maalaustaidon kehityksen siinä, missä kiehtovat aiheet ja tenhoavat näkemykset veisivät vauhdilla eteenpäin paljon taitavammaksi.

keskiviikko 12. syyskuuta 2012

Kiehtovuudesta versus urautuminen

Jokaisella tekemisellä on tapana jumiutua uriinsa, jos tekijä satsaa siihen koko ajan samalla tavalla ja hahmottaa sen ikään kuin aikataulutetusti. Uuden oppiminen edellyttää uusia näkökulmia, jotka ovat toimivampia kuin nuo vanhat - eli se edellyttää uusia tekemisiä ja aikatauluista irti päästämisestä: Kasvan johonkin muuhun ja jätän silloin vanhan, mutta koska vanha edelleen joltain puoleltaan kiehtoo, aloitan sen uudelleen jossakin toisessa muodossa, joka minua erityisesti motivoi: joka antaa uuden alun, inspiraation tekemiseen, muilta elämänaloiltaq ja miksei tältäkin peräisin olevia oivalluksia ja laajemmin ja vahvemmin elämisen tuomaa syvällisyyttä, koskettavuutta ja helposti etenevää vapautuneisuutta (työlästyneisyyden sijaan).
Se, miten osaa maalata, on huomion määrästä ja laadusta kiinni ja se taas on kiinni siitä, ettei ole urautunut (ei edes käden tavoittelemien piirrettyjen muotojen osalta kuten aloittelija usein) ja että aihe sinällään kiehtoo aidosti sen sijaan että se olisi vain joka aihe, jota piirtää. Muodot, värit, tunnelma, henki, persoona, kokemuksellisuus, tunne, näkemys, jne. voivat toki kiehtoa, o9lla sitä kielt'ä, jolla ilmiöistä kerrotaan, mutta olennaista on, että todellisuus koskettaa: kuten sammal mökkipolulla paljaan jalan alla, kuten ruo'ot rantaan tullessa, lokin liito taivaalla jne. : jotakin mitä tekee mieli kuvata, jotakin mikä on tidellisuuden elämänmakuiselta ja onnistuneelta vaikuttavaa osaa juuri minulle. Ja se pitää kuvata toderllisuus lähtökohtana ja koskettavuus ohjenuorana aistimusten ja tunteiden kiellä eikä piirustuskoulun muotokielellä.
Joka kerran kun aloittaa uutta, on hetken verran kiehtoutunut: juuri näin, juuri tuo kiehtoo. Sitten sekunnin tai ehkä pidemmänkin ajan jälkeen alun kiehtovuus vaimenee urautuneisuuden alle, kun yrittää samalla tavalla lähestyen löytää saman kiehtovuuden, mutta silloin alun onnistuneisuuden, hetken synnyttämän mieliteon tilalla onkin vanha kaava, joka on työläs kuin palkkatyö yleensäkin. Koskettavuus on kiinni siinä, että ewlämä koskettaa itseä: joka hetki on ewlettävä uutena, joka kerran lähdettävä uusille kiehtoville poluille, saamaan sitä elintilaa, joka tekee elämästyä todellista, viisaasti elettyä, elämänmakuista, vahvaa ja kiehtovaa, joka avaa kokemaan!

lauantai 8. syyskuuta 2012

Lauantaina 8. syyskuuta 2012

Piirustuskurssilla viime viikolla oli croqius-piirustusta vai miksi sitä nyt sanotaan: oikea malli, mutta koululaisiin tottunut niin kuin opettajakin. Siinä, missä keski-ikäinen ja vanha luottavat omaan kokemukseensa ja omaan näkemykseensä, koululaiset menevät kaiken läpi kouluperspektiivin kanssa ja elämä, kiehtova tekeminen aukeaa vasta kauempaa nähtynä, ikään kuin vaimeammin olemassa olevana kuin vanhemmalle väelle, joka selviää lähes kaikessa omien taitojensa varassa eikä oleta opettajasta olevan paljoakaan muuta iloa kuin seuraa ja tekosyy maalauskerhon kokoontumiseen. Eli piirrettiin elävää mallia, mutta mallista ei voinut ottaa mallia eikä opettajasta vaan pityi kaikki tulkata oman kokemuksen kielelle ja etsiä omasta takaa itseä kiinnostavat asiat, sillä muuten meni koulutapaan liian lättänäksi ja hengettömäksi, vaikka opettaja olikin paljon parempi kuin keväinen maalauskurssin opettaja, arvelisin. Kokeneemmista kurssilaisista sai mukavasti mallia, kun osasivat tehdä taulumaisenkuvasta: kiehtovan tarinamaisen, tunteita kuvatelevan, elämänviisautta vai mitä lie vaikuttavasti hehkuvan... Oli ikään kuin teema mallin ulkonäössä ja asennossa, ja siihen assosioitu oma kiehtova näkökulma tuohon teemaan tai jostakin sen vierestä, puettu sanoiksi tai siis kuviksi omalle näkemykselle tilaatehden, kuin olisi kiehtova mielikuvitushahmo hämärästi taustalla näkyvän mallin päällä. Tai niin siis tuli piirrettyä erilaisia hahmoja samasta mallista, mutta vain alku sujui ja sitten meni kömpelöksi ehkä siksi, ettei malli ollut hyvä piirtämään vaan koululaismaisesti lätistävä ja viiva- ja muotokeskeinen, eikä vaikutelmakeskeinen, kuten keväisellä kurssilla muita silmätessäni opin. Olisi kiehtovaa maalata aina eri malleja - jospa vaikka oppisi tekemään muotokuvia, sellaisia vikkeliä kai? Tavallaan tuollainenkin mallia muistuttava kaunis kuva olisi kiva seinällä, kun se vain olisi ihan kaunis ja tavallaan sadunomainen eikä aina tarvitsisi miettiä, että miltä itse näyttää vaan olisi vähän niin kuin jonkun muun kuva.
Katselin piirustuksen ja maalauksen oppikirjojani ja mietin, mityä olen kerennyt oppia ja mistä. Paljon olen oppinut luontoaiheita mallista maalaamalla, esim. koiraani Vaapukkaa. Mutta kirjatkin ovcat olennainen opin lähde, mutta niitä ei voi lukea järjestyksessä ajatuksella vaan siitä sun tästä kiehtoutuen ja omia teitä kulkien, itse sitä sun t'ätä maalaillen. Ilmeisesti kiinnostuminen maalaamisesta on se, mikä tuo taidon, kun esikuvia on aina silloin tällöin apuna taitoa nostamassa. "Minä osaa jo tuon"-asenteella syntyy pelkkää suttua, ei yksityiskohtaista jälkeä, ei muotoa eikä henkeä oikein. Vaan tsemppi on se, mikä kannattaa! Ja Luonto... Kaavamaistua ei saa, kokemuksen rikkaus on tärkeä, etukäteissuunnitelmista on ainoastaan haittaa, kun taas jostakin maailman ilmiöstä kiehtoutuminen aidosti auttaa maalaamaan sen kivasti.

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Huomioita kasvojen piirtämisestä

Maalauksen ja piirtämisen oppikirjoista näkyy oppivan kivasti, kun löytää jonkun mielestään tunnelmallisen tai muten hienon maalauksen ja jää sitä katselemaan, että miten se on maalattu ja miten tunnelma saatu aikaan. Sulattelee ja kopioi mielessään tuon katsomisesta kiehtoutuvan mielentilan ym., mitä kuvasta oppii. Piirtääs itten omia aikojaan herkällä kädellä joatkin itseä kiehtovaa niin, että ovat nuokin taidot mukana auttamassa ja oma vanha elämänviisaus toki myös.
Luontokohteista oppii paremmin kuin rakennetusta, koska luontokohteella on oma rytmi ja henki, kun taas rakennettu voi olla ainakin osin ideaa vailla.
Ihmisen muodot saa oikein, kun kiinnittää huomionsa tunnelmallisiin havaintoihin ja siihen kokonaishahmoon, jonka ihminen ja kukin kehon osa mieleen luo. Piirtää sitten tuo tunnelmahavainto ohjaajaanaan sitä kuvastavan muodon eikä viivaa, että montako milliä mihinkin suuntaan senttimetrimitalla.
Kukin kehon osa nähdään tunnelmallisen kokonaishahmon osana ja piirretään tai maalataan kehon osa, siis koko alue keraalaan. Esim. leuan ja suun muodon saa enemmän oikein, kun katsoo laajalti leukaperiä myöten koko alueen muotoa ja vain varjostaa suun omantunnelmaisekseen ja samaan tapaan kunkin kehon osan siinä kuvastuvaa elämänaluetta ja luonteenomaista käytöstä kuvastavaksi. Vastaavasti silmien piirtämisessä on hahmotettava otsahiuksia, nenän yläosaa ja poskipäitä myöten koko alue tunnelmineen ja piirrettävä silmät tunnelman perusteella oikeaan kohtaan ja oikeanmuotoisiksi. Mieleen syntyvässä tunnelmahahmossa on kulmakarvojen muoto kirjautuneena havainnonteon kielellä eli siten juuri kuin kuvaan on hyvä, toivottava piirtää. Itse silmät tarvitsevat lisäksi tarkemman elämästä kiehtoutuvan katsomisen, jotta ne ikään kuin hehkuvat kuvastellessaan sitä, miten elämä kiehtoo mallia.
Tarkan muodon saa kuulostelemalla uten laulun meininkiä kuulostellaan. Kunkin osan kiehtovan kauneuden tulisi soljua laajemman kokonaisuuden kiehtovuuden osana ja olla luontevalla painotuksella siinä omaan tärkeyteensä ja kokonaisuuden kauneuskäsitykseen nähden.